KÄRMENIEMI

____________

Tallinomistajattaren päiväkirja

10.4.2017 — Tallin budjetti ei yksinkertaisesti voinut pitää paikkaansa. Minähän olin ostellut hevosia oikealta ja vasemmalta, ja niin oli Tomikin. Yksinään alkuvuoden aikana talliin oli muuttanut jo aikuiset hevoset Fati, Marinara ja Runo, sekä nuoremmat ratsutettavat Pinna ja Niiko. Omista kolmannesvuoden varsoista kotiin oli jäänyt poikkeuksellisen paljon: ponikokoinen Fia Pennistä, herkullisen voikko Ants Runosta ja reipas Unka Ulpusta. Se teki yhteensä kahdeksan uutta hevosta.

Silti tallin kolmannesvuosibudjetti näytti vihreää. Mä en voinut kuin tuijottaa numeroiden täyttämää Excel-taulukkoa suu auki. Suurimmat tulot tulivat kenttäkilpailuista, joiden saralla olimme ryhdistäytyneet oiken olan takaa: Kärmeniemi oli ehtinyt pistää tulille jo peräti viidetkymmenet kilpailut! Suomenhevoskasvatuskin oli saanut uusia tuulia alleen, ja alkuvuoden kymmenestä varsasta oli seitsemän myyty muualle. Niistä oli saatu useita tuhansia euroja taskunpohjalle, ja sekös kasvattajatätiä miellytti.

Budjetin jälkimaku oli kuitenkin karvas: siellä möllötti punaisella kasvattimme Tiffin, Ohion ja Mollin varsa. Se oli jäänyt vailla kotia kerta toisensa jälkeen, ja kyllä mä sen ymmärsin. Punaruunikko oli vähän hassussa vaiheessa kehitystään ja tällä hetkellä se näytti siltä, ettei siitä tulisi hevosta. Se oli pyöreä ja ponteva kuin pienhevoskokoinen emänsä, mutta samalla sillä oli isänsä pitkät ja ketterät jalat. Huokaisin, ja klikkasin itseni selaimeen ja hain Tiffinin myynti-ilmoituksen käsiini. Ei tarjouksen tarjousta.

"Tomi", kailotin keittiön pöydän ääreltä. Jostain olohuoneen sohvan syövereistä kuului kysyvä ynähdys. "Pitäiskö meidän pitää Tiffin?"

Ne taikasanat saivat miehen pään pilkahtamaan sohvan selkämyksen yli. Se pyöräytti silmiään ja suorastaan äyskähti, "Et oo tosissas."

"Miksei? Me ollaan jossain vaiheessa muutenkin jättämässä sekä Mollista että Ohiosta varsaa kotiin, tässä löis kaksi kärpästä yhdellä iskulla", selitin ja vilkaisin vielä budjettia, "tai kolme, saisi sen pois tuolta budjetista kysymysmerkkinä pyörimässä. Nyt se seisoo vaan tyhjänpanttina pihassa kun sillä vois tehdä vaikka mitä!"

"No jos sä haluat", Tomi kohautti olkiaan ja katosi taas näkymättömiin. Televisiosta tuli jalkapalloa. "Mutta älä sitten syytä mua jos se ei kasvakaan kauniiksi tai siitä tulee samanmoinen mokoma kuin isästään."

Mä hymyilin. "No odotellaan vielä jos joku sen ottais." Mulla ei ollut yhtäkkiä mikään kiire myydä tammaa.
 

5.4.2017 — Kenttäratsatuskilpailuja oli raskasta, mutta valtavan hauskaa järjestää. Yleensä ne osuivat juuri aurinkoisille viikonlopuille, ja kun koko harrastajaporukka kasaantui omaan pihaan, tuntui vähän siltä kuin saisi hostata suuria sukujuhlia. Yleensä vaihdettiin kuulumiset, päiviteltiin mitä olikaan tapahtunut sitten viime kisojen, ja sitten ratsastettiin. Henki oli hyvä ja ilmapiiri lämmin, ja aina kilpailujen vastuuhenkilönä hääriessäni muistin, miksi olinkaan aikoinani lajin pariin ajautunut.

Myönnän, että oli yksi paremmista fiiliksistä kulkea tuomariston mukana kiinnittämässä ruusukkeita omien hevosten suitsiin ja kättelemässä omaa avomiestä tai ratsuttajaa hienosta suorituksesta. Mutta siitä oli myös parempi fiilis: omien kasvattien omistajien kätteleminen, kun ne istuivat siellä oman kasvatin selässä.

Tutustumisluokan ylpeydenaihe oli Kansas, jonka olin pelännyt jäävän kiertolaiseksi. Ori oli kuitenkin löytänyt yhteisen sävelen uuden omistajansa Viljon kanssa, eikä kasvattajatädin korvaan särähtänyt edes ruunikon uusi kutsumanimi, Kanttura. Kansas sai olla Kanttura jos se kerran kahmi sinivalkoisia.

Helpon voiton taasen vei ihana Surumuru, jonka rautias karva vilautteli auringonpaisteessa aina välillä valkoista. PJ oli lähteyt tamman kanssa liikkeelle varmoin mielin, se oli kuulemma oikein keskittynyt suorittaja ja kaksikko oli alkukevään aikana löytänyt oikein hyvän flown kilpailuissa. Sitä en ollut minäkään epäillyt, Muru oli Kärmeniemessä kuin kotonaan ja radalla sen fokus oli raudanluja!

Vaikka CIC1-voitto menikin Tuulialle, jolla on muuten meidän Mihkelkin, pääsin silti rapsuttelemaan Ulpun ensimmäisen tammajälkeläisen Unnan ihan puhki. Tamma sai suitsiinsa paitsi Irethin toisen ratsun sinisen ruusukkeen, niin myös ihan ikioman valkoisen ruusukkeen!

Ja eihän suomenhevoskasvattajia pitäisi päästää ollenkaan samoihin tiloihin: törmäys vähäpeltolaisiin oli ollut ennalta-arvattavissa, mutta VP:n kehaisu Vernerin ensimmäisistä jälkeläisiltä karkasi nopeasti kevään pieniin vähäpeltolaisiin. Pinna oli vähän huonossa karvassa ja näytti harvinaisen rumalta siinä kevätauringossa möllöttäessään, mutta kasvattaja vaikutti olevan siihen ihan tyytyväinen, mikä ei sitten ollenkaan sammuttanut mussa syttynyttä hinkua toista vähäpeltolaista kohtaan. Tomin onneksi sain kuin sainkin hyvästeltyä kaikki kasvattajatoverit meidän kotikonnuilta lompakon nyörit tiukasta kiinni. Mutta ehkä joku päivä...
 

28.3.2017 — Siguri huokaisi kahvikuppinsa ääreltä ja katsoi pihallamme seisovaa traileriyhdistelmäänsä. Mä otin toisen piparin peltikulhosta ja kuuntelin, kuinka jossain päin taloa kaadettiin kokonainen legolaatikko parketille. Tiistai-ilta oli arkea parhaimmillaan, ja siihen harvinaista herkkua toi yhteistyötallimme omistajattaren visiitti.

"Kaipa sitä pitäisi alkaa tehdä lähtöä", nainen totesi. Muki kolahti hiljaisesti vanhaa puupöytää vasten, ja Sigurin käsi kurotti ottamaan vielä yhden piparin. "Pitäisi kai metsästää se Riivokin kyytiin, ties kuinka kauan siinä menee", se hymähti, ja mäkin naurahdin mun teekupposeen. Riivossa oli vähän riiviön vikaa, mutta kaipa se oli lapsihevoselta ihan sallittua. Mä olin enemmän kuin mielissäni, että Siguri oli pitkäksi venähtäneen hermolomansa jälkeen laittanut mulle viestiä ja kysynyt Riivosta. Pinnan varsalle en olisi heti keksinyt parempaa kotia kuin Kuuralehto.

"Se on ihan järkevä ori", kerroin. "Kiva kun laitoit viestiä muuten. Mä olin jo kelannut, että sä olit kokonaan lopettanut nämä hevoshommat."

Siguri naurahti. "Eihän näistä pääse eroon vaikka yrittäisi", se totesi viekkaasti hymyillen. Muakin hymyilytti, koska totta joka sana.

7.8.2016 — Haetaan pikaisesti keinoemoa yöllä syntyneelle varsalle emän menehdyttyä. Sormet liukuivat näppäimistöllä kuin itsekseen, ja silmät eivät olleet turvoksissa vain väsymyksestä vaikka syvä purppura niiden ympärillä väittikin niin. Kello näytti kahdeksaa aamulla, ja Tomi hieraisi mun harteita jokseenkin lohduttavaan mallini. Mä nojauduin kosketusta vasten ja nostin jalat tuolille, polvia rintakehää vasten halaten.

"Ei sille voinut mitään", se sanoi, aivan kuin mä en olisi tiennyt. Joku katkeruudesta kielivä varjo silti kasvoi mun sisälläni, enkä voinut olla ajattelematta muita kesän varsoja: Mooa, Molli, Penni ja jopa ensisynnyttäjä Limppu olivat kaikki varsoneet kuin silmänräpäyksessä, ongelmitta.

Alaska ei, ja se oli menehtynyt ennen kuin eläinlääkäri oli edes ehtinyt paikalle löytääkseen liinaharjan pään mun käsivarsilta. Siinä vaiheessa kyyneleet olivat jo kuivuneet korpuksi mun iholle, Tomin yriteltyä patistaa mua äidittömäksi jääneen varsan hoitoon. Kun musta ei siihen ollut, oli se soittanut Sallille, kolmelta aamuyöllä, ja Salli oli tullut. Se oli vilkaissut muhun kerran, käärinyt hihansa ja ryhtynyt väliaikaisemoksi.

Topakka tammavarsa ei ollut emänsä näköinen. Ei mistään kulmasta, ja se vain lisäsi mun välinpitämättömyyttä rääpälettä kohtaan. Sen takia mulla ei ollut enää Alaskaa, saatikka sitten mitään muistuttamassa sirovaaleasta.

Facebook inahti avoimen läppärin näytöllä.

Moikka, meillä olisi tässä lähellä kolme päivää sitten varsansa menettänyt tamma. Maitoa riittäisi. Tosin on puoliverinen, mutta tosi leppoisa sellanen.

Ja niinpä meille tuli kuin tulikin puoliverinen, punaruunikko hujoppi nimeltään Fanni.
 

7.7.2016 — "Ai vieläkö te käytte näiden kouluhevosten kanssa kenttiksissä?" kysyi eräs tuttu kun pidin täysissä kenttätamineissa ruohoa nyhtävää Mooaa narun päässä ja purin sykkyröitä Hallan jouhista. Vilkaisin puhujaa olkani yli: totta kai. Ainahan löytyi näitä tuttuja, jotka olivat tuttuja vain siksi, että tietäisivät miten sulla menee pystyäkseen puhuakseen sen enemmän tai vähemmän väritettynä eteenpäin.

"Joo, ne molemmat tykkää mennä näitä pikkuluokkia", hymyilin vähän väkinäisesti. Tuttu otti tämän kutsuna astella lähemmäksi. Se taputti Mooaa kaulalle, kyseli tamman kuulumisia. Kerroin viime viikonlopun kisoista, Kouluratsastusjaoksen Cup-mittelöistä, ja kuinka Mooa oli sijoittunut sekä helpossa että vaativassakin luokassa.

"Oho, aika hyvin!" tuttu hymisi ja vilkaisi Mooaa, ja sitten mua. "Eikö sillä ala olla ikääkin jo? Tulee pian stoppi kisauralle. Kimohan on vielä nuori, kannattaa pitää silmällä niitä kouluhevosen jalkoja tässä lajissa, eivät välttämättä kestä", se sanoi vähän vaivihkaa ja hörisi päälle kuin olisi kertonut hauskankin vitsin. Mä nyhdin viimeisenkin letin auki sykeröltä. Sitä kiinni pitänyt kumilenkki petti mun otteiden alla.

"Tuleehan sille kohta toinen vuosikymmen täyteen", mutisin vähän häpeillen. Katsahdin Mooaa, joka tyytyväisenä lepuutti turkoosin maastosuojan jatkeena olevaa kaviotaan eikä edes heilutellut korviaan samaa sävyä olevan korvahupun alla. Olinko mä ihan kamala ihminen kun raahasin melkein 20-vuotiasta hevosta kenttäkisoihin vuodesta toiseen? Vilkaisin Hallaa, joka otti vähemmän lunkisti kuin toverinsa, korvat pyörien tötteröiden lailla vähän joka suuntaan ja jalat steppaillen milloin mihinkin. Mitä jos se hajoaisi kenttäkäytössä eikä siitä olisi ikinä edes kouluhevoseksi? Mitä sen kasvattaja sanoisi siihen?

"Niin", tuttu totesi hymyillen, "mutta mä menen nyt laittamaan omaa kuntoon! Tultiin tuon nuorison kanssa tällä kertaa, vanhin on viisvee." Sen irvistys yritti näyttää tuskaiselta, mutta jotenkin se onnistui vain näyttämään omahyväiseltä. Sellaiselta "parempi-kuin-te" -tyyppiseltä. Hymyilin tutulle heipat ja irvistin sitten Hallan kaulalle purkaen sen viimeisen letin auki, päästäen kikkurat jouhet vapaaksi.

Tuntui väärältä lätkäistä estesatula Hallan selkään. Yhtäkkiä rintaremmimartingaalitkin näyttivät ihan typerältä sen päällä. Vähän kuin olisi laittanut koripalloilijan vaatteet jääkiekkoilijalle, tai antanut piikkarit balettitanssijalle.

"No", Tomi sanoi heti ensimmäisenä kun se lähestyi meitä kaksi makkaraa toisessa kädessä ja kaksi pillimehua toisessa. Mä vain kohautin olkia ja ujuttauduin numeroliiviini Hallan esterataa varten. Syötiin makkarat ja ryystettiin pillimehut, mutta mä en silti saanut ravisteltua sitä väärää tunnetta.

En ennen kuin pääsin Mooan kanssa maastoradan lähtöviivalle. Tamma tuntui kuin hykertelevän: se peruutteli, otti sivuaskeleita, yritti lähteä matkaan, heitteli päätään, huiski hännällään. Nyt sillä paloi käpy, mä mietin, nyt se kertoo, ettei halua enää tehdä tätä. Sitten tulikin 1, 2, 3 ja ratsasta, ja tamma otti ja lähti.

Katsoin saman maastoesteradan rautiaiden ja kimojen korvien välistä, molempien suomenhevosten jouhet vauhdin huumassa liuhuen ja lapiokaviot tampaten metsäpoluilla tasaisen varmasti. Tajusin jo kauan ennen maaliviivaa, että ei tämä ole väärin.

Päinvastoin: se, että mun kouluaitojen sisällä kiltisti ratsastajaa kiikuttavat hevoset pystyvät painamaan metsän siimeksessä tuulen vapaissa jouhissa tanssien, oli just eikä melkein oikein. Ne rakastivat tätä ihan yhtä paljon kuin minäkin. Minä, kouluratsastaja, ja ne, kouluhevoset.

Kyllä se tutunkin hymy vähän hyytyi kun palkintojenjakoon viimeisenä, voittajana, kutsuttiin melkein 20-vuotias kouluhevonen, jonka suitsissa lepäsi paitsi oma niin myös toisen kouluhevosen valkoinen rusetti.
 

30.6.16 — "Ookko iha vaama, et se tulee vetteen?" lapsukainen kajautti tyytyväisenä rantaleikkiensä lomasta ja katsoi meitä kulmiensa alta. Että pystyikin alle 5-vuotias nassikka näyttämään vahingoniloiselta. Kolli seisoskeli tyytyväisenä vasemmalla odottamassa, että sen selässä puuhaileva Salli sai kengät ja kesämekon pois päältään, mutta mun alla oleva hevonen suorastaan vapisi.

"Noni, sit mentiin", Salli totesi heitettyään kesämekon maahan bikiniensä päältä. Sitten se painoi kerran pohkeensa kimon kylkiä vasten, ja Kolli meni. Se käveli veteen ilomielin ilman sen kummempia mutinoita. Veden ylttäessä Sallia polviin, tummatukka pysäytti orhen ja vilkaisi meitä olkansa yli.

Tappi puhkui ja puhisi. Mä mulkoilin sitä kypärän lipan alta aivan kuin se auttaisi jotain. Mutta olihan tämä nyt kerrassaan käsittämätöntä! Hevonen, joka karautti aina pommin lailla maastoradan vesiin, oli ennen sitä este tai ei, nyt vapisi viisi metriä rantaviivasta kuin meikäläinen pahimpina sunnuntai-aamuina.

Mä yritin nakuttaa rautiasta pohkeilla veteen, mutta se vain kyttäsi rannassa liplattavia aaltoja ja yritti kovasti peruuttaa. Petjan kanssa hiekkalinnoja sivummalla rakentava Tomi virnisti, ja mä mietin, että miehen alla Tappi olisi varmaan mennyt veteen ihan ykkösellä. Kunhan se testasi mua.

Niinpä mä käänsin kopukan ympäri, otin parikymmentä metriä sprinttisuoraa, ja usutin suuren hevosen raviin suoraan käännöksestä. Se lähti haukkana menemään, eikä todellakaan pysähtynyt enää rantaviivaan. Ei, se mennä pyräytti niin, että roiskeista sai osansa paitsi syvemmällä seisovat Salli ja Kolli niin myös minä ja rannalla arkkitehtisiä halujaan toteuttava poikakaksikko.

Pahimpien roiskeiden ja aaltojen laannuttua, Salli tuijotti mua kuin hullua. Mä kohautin olkia ja korjasin kypärää vähän suoremmaksi lipasta. Seistiin siinä kaikessa rauhassa, Kolli melkein puoliunessa auringosta ja viileästä, ötökkävapaasta vedestä nauttien, kunnes Tappi yhtäkkiä päätti, että tämä ei Herra Uimamaisterille riitä: se alkoi heilutella etujalkaansa, luoden valtavia aaltoja ja roiskeita, jotka ylttivät myös poikain hiekkalinnoitukselle. Noin niinkuin huudoista päätellen. No, ainakin päästiin kaikki uimaan.
 

25.6.16 — Pohjoiseen, järvenrantamaisemiin muuttaessani en ollut ymmärtänyt, että siellä olisi avoimella alueella olevaa merenrantatonttia enemmän ötököitä. Siis, huomattavasti enemmän ötököitä. Niin paljon, että Tappia tienvarsilaitumilta sisään hakiessa saimme hölkötellä tienpätkän kotipihaan ja äkkiä tallin viileyteen, minne ötökät eivät viitsineet tulla. Orikin hengähti helpottuneena kun lätkäisin viimeisenkin paarman sen kaulalta pökerryksiin ja saimme vihdoin olla kahden. Optimistisena ajattelin, että rautiaan paljaaseen selkään päästyäni ja metsäteille ravattuani hevospaarmat olisivat jättäneet meidät rauhaan, vaan vielä mitä! Siellä niitä pörräsi niin hevosen kuin itseni ympärillä, ja Tappikin oli niin hermona, että katsoin parhaaksi karauttaa takaisin kotiin hurjan kymmenen minuutin maastoilun jälkeen.

"Siis toi paarmojen määrä on jotain niin käsittämätöntä", puuskahdin tallin oven kiinni saatuani Tomille, joka parhaillaan hieroi paarmojen lempiuhrin, tummapintaisen Virtasen, tumman karvan miltei kauttaaltaan ötökkägeelillä.

"Säkö olit oikeasti menossa kello yksi iltapäivällä metsälenkille pahimpaan öttiäisaikaan?" avokkini hörähti kuin olisin kertonut vuosisadan vitsin. Tappi huokaisi taas kun päästin sen karsinaansa ja vedin suitset sen päästä— ori alkoi välittömästä hinkata kaulaansa ruoka-astiansa kulmaan. Mä huokaisin ja vilkaisin miestäni siihen malliin, että pari vinkki vitosta ei olisi pahitteeksi.

"Täällä päin", Tomi aloitti ja lätki viimeisetkin tökötit Virtasen otsatukan alle, "käydään ratsastamassa öisin. Sitä paitsi, nyt on juhannus. Ja täällä kesäyöt ovat yöttömiä." Sitten sen kasvot valtasi mystinen virne, aivan kuin kyseessä olisi joku salaseurojen oma, spesifi juttu.

Myöhemmin, viisi minuuttia yli keskiyön, huhuiltiin Tappi ja Virtanen laitumilta sisään, laitettiin niille suitset päähän ja hypättiin paljaisiin, ötököidensyömiin selkiin. Sitten me mentiin, pitkin maita ja mantuja, vähän matkaa vedenrajassa kahlaten ja maailmaa parantaen. Taivas loisti hailakan sinisenä ja vesi oli tyyntä. Yhtään ötökkää ei näkynyt missäkään, ja mä yhtäkkiä ymmärsin, miksi kukaan kävisi yöllä ratsastamassa. Olihan siinä se oma, mystinen salaseurafiiliksensä.
 

2.6.16 — "Petjaaaaaaaaaa!" vaarin huuto kaikui läpi pihamaan. Mä astuin sen verran taaksepäin tallin ovilta, että näin vastakkaiseen suuntaan pinkovan pikkupojan ja sen perässä kävelykeppiään heristelevän vaarin. Tomi katsahti mua Virtasen jaloista kysyvästi, mutta ei keskeyttänyt kengän paikoilleen naulaamista. Mä vaan virnistin ja nojauduin taas tallin ovenkarmiin. Oli lämmintä, aurinko suorastaan tulvi sisään vanhan kivitallin avoimista ovista. Hevoset olivat kaikki pihalla, astetta hurjemmissa maastotreeneissä kenkänsä heittänyttä Virtasta lukuunottamatta. Olin päättänyt, ettei kesäinen Hossa ollut ollenkaan niin paha: Öllörin vesi oli jo lämmintä, tallin ulkoseiniä peittävät köynnöskasvit hehkuivat punaisina ja vanhan kotitalon kuistin ovi roikkui apposen auki mumman ottaessa aurinkoa portailla.

"Vieläkö sua harmittaa Hossaan muutto?" Tomi kysyi aivan kuin se olisi nähnyt mun pihamaan näkymästä lämmenneen hymyn. Kiirehdin pyyhkimään sen kasvoiltani ja ristin käsivarteni tuhahtaen. Harmitti ja ei: Haminan koti saatiin myytyä melkein heti toiselle talliyrittäjälle, ja niin paljon kuin omin käsin rakennetun tontin myyminen otti sydämestä, siitä syliin langennut rahanippu olisi saanut kenen tahansa hymyn korviin.

"Ei kai täällä niin paha ole olla", mumisin.

"Ei", Tomi vastasi ja keskittyi jälleen Virtasen kengän nakutteluun, "pitikö sen Limpun varsan syntyä tällä viikolla? Väinön karsina pitää kääntää sille sitten."

"Ensi kuussa", henkäisin. Katsahdin tyhjää karsinaa, jonka nimikyltissä möllötti suosikkiorini nimi. Väinö ei ollut ikinä Hossaa nähnytkään, se oli nukahtanut ikiuneen Haminan kesälaitumen korkeimmalle kukkulalle laumatovereidensa ympäröimänä kaikessa rauhassa. Mä en pystynyt kuvittelemaan parempaa ja arvokkaampaa loppua ylpeydenaiheelleni: se oli maannut siellä, minne nouseva aurinko ensimmäisenä koski, aivan kuin se olisi ollut tärkein asia maailmassa. Niinhän se olikin, ainakin meidän maailmassa. Jos mulla olisi ollut jouhikoruja tai muita vastaavia, eikä vain laatikollista pieniä letinpätkiä vanhoista ystävistä, olisin varmasti hypistellyt sitä puhuessani: "Voitko sä kääntää sen? Ja laita toi nimikyltti pois."

Tomi laski Virtasen koiven vihdoin ja viimein alas ja pyyhkäisi käsiä housujensa takamukseen. Se hymyili mulle, jostain pahoittelevan ja empaattisen välimaastosta, ja nyökkäsi. Se ei sanonut sen enempää, ja mä hymyilin sille takaisin.
 

13.4.16 — Mun kädet puristuivat nyrkkiin kuin itsekseen. Tunsin kynsien pureutuvan kämmenen pehmeeän ihoon ja kyynelien polttelevan silmissä. Tomi ei rikkonut katsekontaktia, eikä se näyttänyt edes siltä, että se olisi ollut pahoillaan tai että sitä olisi jotenkin hävettänyt. Ei, se katsoi mua takaisin ihan yhtä kylmästi. Jossain kauempana hevonen hirnahti, ja mä tunnistin sen heti Molliksi. Teki mieli nauraa: eihän ne kohtaukset ikinä menneet näin elokuvissa. Missä oli meidän slowburn-tyyppinen alustus? Missä oli hitaasti taustalla sykkivä itkubiisi? Niin, ja missä oli se fade-to-black, mä olisin nimittäin halunnut tän kohtauksen jo loppuvan.

"Me muutetaan", Tomi toisti, "piste." Sitten se astui pihalle ja sulki ulko-oven perässään kuin olisi ilmoittanut menevänsä kauppaan. Tai, no, olihan se myös ilmoittanut menevänsä kauppaan, mutta suunnilleen samaan hengenvetoon se oli kertonut isänsä huonontuneesta kunnosta ja kuinka me muutettaisiin Hossaan niiden sukutiluksille. Takaisin tuttuun ja turvalliseen Kärmeniemen alueeseen, jota Suomen ja Venäjän rajaksikin kutsuttiin.

Eteisen kivilattia tuntui yhtäkkiä kylmältä mun paljaiden varpaiden alla. Kiedoin villatakkia tiukemmin ympärilleni ulkona paistavasta kevätauringosta huolimatta, ja suljin välioven tarpeettomasti, kuin lapsellisena vastalauseena toisen oven sulkeneelle avokilleni. Nojasin selkäni suljettua ovea vasten ja annoin katseeni kiertää alakerrassa. Me oltiin rakennettu tämä koti melkein kaksin. Tähän kotiin muuttaminen oli merkinnyt muutakin kuin vain paikasta A paikkaan B muuttamista. Se oli merkinnyt yhteistä elämää, se oli merkinnyt Petjaa, se oli merkinnyt perhettä.

Tomin tullessa kaupasta, se löysi mut nyyhkyttämässä ruokapöydän äärestä, ja sen ensireaktio oli nostaa ruokakassit hiljaa huokaisten pöydälle ja kietoa sitten kädet mun ympärille. Mä hautasin kasvoni sen paitaa vasten, sujautin käteni sen takin alle ja itkin, että ei me voida muuttaa meidän kotoa pois. Se oli vain hymähtänyt niin, että olin tuntenut huvittuneisuuden sen vatsassa asti, ja sitten se oli kyykistynyt siihen niin: "Ei koti ole vain tämä talo, hölmö."
 

© noytcb

4.3.16 — Mä olin karauttanut hakemaan juttua jos toistakin keskustasta, ja sillä välin Tomi oli lähtenyt hakemaan meidän uusinta oripoikaa naapurikaupungista. Pihalla nököttikin traileri takasilta auki kun köröttelin meidän kotikujaa pitkin, ja vaikka mä näin vain tumman, loimen peittämän pyllyn pilkistelevän traikusta niin mä en voinut kuin huokaista ihastuksesta. Virtasta ei oltu nimellä pilattu, mutta ori itsessään oli hieno ja tasokas urheiluhevonen. Se oli ollut Tominkin mielestä nappihankinta meille, ja tämä oli varmaan ensimmäinen kerta kun Tomillakin oli uuden hevosen tulosta aiheutunutta, pikkupoikamaista intoa.

"Tää jää sitten tämän vuoden ainoaksi oriksi jos se Kollin astuma tamma saa kanssa orivarsan", Tomi muistutteli kun hypähdin autosta ulos ja luistelin liukkaan pihan läpi. Nyökyttelin myöntävästi, koska tämän vuoden hevossuunnitelmat olivat selvääkin selvemmät. Väinö, Kiukku, Mooa ja Alaska oli pikkuhiljaa siirretty sivuun niin aktiivikilpailutuksesta kuin jalostustoiminnastakin, ja me oltiin Tomin kanssa eräs lauantai-ilta istuttu alas ja laadittu mittavat suunnitelmat niin tämän vuoden kilpailuille ja laatuarvosteluille kuin jalostuksellekin. Kolli oli astunut taikakuulaisen tamman ja Tappi snilliläisen tamman, joten meillä olisi heti alkuvuodesta kaksi nuorikkoa jaloissa. Lisäksi oli tarkoitus varsoittaa myös Limppu ja ehkä myöhemmin Ulpukin.

"Tuliko toikin nyt sitten?" mies yhtäkkiä kysyi autoa tuijottaen. Mä lopetin traikusta puretun Virtasen taputtelun ja vilkaisin ensin hämmentyneenä avokkiini ja sitten seurasin sen katsetta kohti meidän autoa. Siellä iloisena nenä kiinni ikkunassa läähätti koira. Tarkemmin sanottuna koiranpentu. Tyrkkäsin Virtasen riimunnarun Tomille ja kiidin takaisin autolle päästäen koiran ulos. Se sinkaisi iloisena ulos ja lähti vetämään rallia ympäri pihaa vaikka tassut luistivatkin välillä alta.

Me oltiin puhuttu uuden koiran hankinnasta jo jonkin aikaa kun Zorro oli pitänyt lopettaa vanhuuttaan ja Egollekin oli sitten tullut munuaisongelmia. Oltiin päädytty bordercollieen, ja mä olin ottanut yhteyttä vanhaan tuttavaan, joka oli iloissaan kuullessaan mun hakevan harrastuskoiraa. Niinpä meille tarjottiinkin vähän aika sitten syntyneestä pentueesta reipasta punamerletyttöä, joka nyt pinkoi onnellisena lumessa kuin ei olisi valkoista hattaraa ikinä nähnytkään.

Siirryttiin koira-asioista miettimään oria Ulpulle, ja Tomi nosti esiin Kärmesboogien, Siurin hienon suomenhevosen. Long story short, takapihalta etupihalle koiraa ihastelemaan tullut Petja ymmärsi väärin ja nyt meillä on koiranpentu nimeltään Buug.
 

27.12.15 — Olipa outo viettää joulu ilman Surkua. Teimme vanhasta tammasta lopetuspäätöksen kaksi päivää ontumisen jälkeen. Ei olisi ollut mitään järkeä lähteä pitkäkestoiselle kuntoutusjaksolle noin vanhan hevosen kanssa, ja Surkunkin on parempi jatkaa elämäänsä ilman kipuja taivaslaitumilla. Myös Karla nieleskeli kyyneliä kun ne joulupäivänä tänne Kassun kanssa saapuivat, ja kyllä taisi Kassullakin mennä vähän tunteisiin kun hiha kävi silmillä kerran jos toisenkin. No, iloksihan meno siitä muuttui kun valjastettiin hevosia joulumaastoa varten. Minä nousin Alaskan selkään, Karla valitsi itselleen Väinö-papann ja Kassu Tapin. Tomi kävi auttamassa Petjaa Limpun kanssa, kiristi Sallille Kollin satulavyön ja hyppäsi site itse Penni-pyörylänsä selkään. Käytiin illemmalla vielä toinen rundi pienemmällä porukalla ihan vain siksi, että sai uudet tyypit esiteltyä vieraillekin—minä Hallalla, Kassu Mooalla ja Karla Ulpulla, johon tyttönen suorastaan ihastui.

Mutta kyllä sitä alkaa tässä itsekin huomata, kuinka hevoset vanhenee aivan silmissä. Sen verran huolella Karla kylmäsi Väinön jalat maastorientojen jälkeen, eikä Alaskakaan enää loppulenkistä puhissut ja pörissyt menemään. Onneksi rakkaista nelijalkaisista osaa nauttia niin kauan kuin ne meidän seurassa ovat, ja eipä vanhemmista ajan jättäessä tallikaan jää ihan retuperälle. Niin hyviä hevosostoksia ollaan Tomin kanssa viime vuosina tehty.
 

1.12.15 — Surku ei tänään tullut mua vastaan kun hain hevoset sisään. En ensin ajatellut siitä mitään kummempaa, koska se normaalistikin odottelee vähän takavasemmalla, että saan nuoremmat hötkyilijät sisälle ensimmäisenä. Sitten kun palaan hakemaan lauman vanhaa johtajatarta, se odottaa uskollisena portilla ja sen voi taluttaa otsatukasta hellästi kiinni pitäen sisälle. Mutta ei tänään. Se kuikuili mua epäluuloisena tarhan nurkasta, vähän höristi korviaan kun kutsuin sitä nimeltä. Mua ei olisi millään huvittanut lähteä tarpomaan loskan ja mutavellin sekoitukseen, joten ärähdin. Mä ärähdin surutammalleni, joka nöyränä laski päätään ja alkoi tehdä tietään mun luokse.

Siinä vaiheessa huomasin, että nyt jokin mättää—Surku ontui, ja pahasti. Tamma hädin tuskin laski painoa vasemmalle etuselleen, ja klenkkasi vaikean näköisenä puolitoista askelta mua kohti ennen kuin mä pistin juoksuksi ja rapa lentäen ryntäsin rakkaan vanhukseni luokse pysäyttämään sen. Surku ei ollut ikinä ontunut, ei päivääkään koko elämänsä aikana. Se oli aina ollut terve kuin pukki. Muhun iski paniikki, ja hätäisesti lohduttavia sanoja sopertaen hautasin sormeni sen kaulan muhkeaan talvikarvaan. Surku oli lämmin, ja se huokaisi syvään, laskien päänsä mun kainaloon.

"Surku ei varaa painoa vasemmalle etuselle", ilmoitin lohduttomana Tomille heti kun olin saanut kohmeisin sormin sen numeron valittua mun puhelimen yhteystiedoista. Tomi ei sanonut mitään, oli hetken hiljaa ja huokaisi sitten pahoittelevasti. Mun ääni oli pettää kun jatkoin, "Surku ei ikinä onnu, Tomi, ei ikinä." Tamman lämpöä hohkaava karva tuntui lohduttavalta, ja mietin, kuinka vielä eilen se oli liidellyt komeasti palkinnoille niin este- kuin koululaatuarvostelussakin. Mutta olihan se jo vanha. 26 oli kunniallinen ikä suomenhevoselle. Mutta se oli ollut niin terve ja elämäniloinen ja pirteä. Se oli viime viikolla vielä mennä puksuttanut esteiden yli ja aitojen sisällä, kiikuttanut Petjaa villeissä maastolaukoissa ja näyttänyt nuoremmille tarhakavereilleen kuinka pukkispurtti lähtee. Ei tämän kuulunut tapahtua yhtäkkiä. Ei vielä aamupäivän maastoretkellä korvat hörössä laukanneen tamman kuulunut mennä tällaiseksi kahdeksan tunnin tarhailun aikana. Ei tämä ollut reilua.

"Mä soitan ellin", Tomi sanoi hiljaa ja mä niiskaisin, vänkyräpääni epämuodostunutta tähtimerkkiä sormillani seuraten.
 

© Hallan kasvattaja

21.11.15 — "Mut se on kimo!" rutisin Tompalle, joka oli saanut mun hevosenpurkuhommista kiinni rysän päältä. Niin, mites se koko pyöritetään talliyritystä yhdessä ja keskustellaan ostoksista ennen niiden tekemistä -juttu? Pitelin kaulakappaleelliseen toppikseen vuoratun suomenhevosen riimusta kiinni kun lapsi rakkaimmasta lelustaan. Tomin mielestä mun argumentti ei ollut hyvä. Ei sitten yhtään. Se levitti kätensä ja viittelöi lähimmässä tarhassa kököttävään Penniin. Kimo sekin. Kuin jonkun mua vastaan olevan salaliiton kautta, myös Kol jolkotteli oritarhauksen aidalle uudelle tulokkaalle pöhisemään. Meidän kimot suomenhevoset koolla Tomi kohotti kulmaansa—niin mitä olit sanomassa?

"Mut tää on tosi hyvästä suvusta! Suoraan Ralli-Ramista!" intin ja taputin kaulakappaleen päällystämää kaulaa. Avokkini raskaasti huokaisten veti kengät jalkaan ja tassutteli etuovelta pihamaalle tutkimaan tuoreinta kärmeniemeläistä vähän lähempää. Mua jännitti—olo oli kuin meidän vanhan ja uskollisen bemarin katsastuksessa. Tomi veti toppiksen käsivarsilleen ja sitten se tarkasteli ja tunnusteli ja nosteli jalkoja ja paineli selkää ja suki jouhia. Mä selitin hädissäni jotain siitä, kuinka Hallalla on kilpailtu sijoittuen vaativaa B:tä ja kuinka mä olen haaveillut koulusuokista jo pitkään.

"Eikö me sun tuuppailuja varten just ostettu Mooa..." Tomi mulkoili mua kourat Hallan jänteitä tunnustellen. Mä katselin taivaalle vihellellen kuin en olisi ikinä kuullutkaan mistään mooista. Lopulta miekkonen nousi ylös ja murahti jotain, joka kuulosti epäilyttävästi tältä: niin kai sitten. Mä virnistin ja niinpä Halla virallisesti saapui Kärmeniemeen.

10.5.14 — Pettymysten täyteinen lauantai. Onneksi huomenna on äitienpäivä, saattaa sattua jotain hyvääkin... Aamulla päivä alkoi sillä, että Alaskalla näytti olevan jonkinlainen vekki jalassa. Ei se sitä sen kummemmin aristanut eikä se näyttänyt vaikuttavan liikkeeseen, mutta jalka tuntui normaalia lämpöisemmältä ja toiseen etujalkaan verrattuna myös turvonneelta. Putsattiin vekki ja päätettiin katsoa mihin suuntaan se lähtee menemään, ainakaan Alaskaa itseään ei näyttänyt hirveästi haittaavan. Aamupäivällä Tomia ja Salli sitten suuntasivat Veeran, Anteron, Limpun, Kiukun ja Jeminan voimin koulukilpailuihin, ja jossain siinä rytäkässä Limppu onnistui riuhtaisemaan uudet, reilun satasen maksaneet suitsensa rikki. Syvä huokaisu ja niin edelleen.

Vihdoin saatiin porukka lähetettyä kilpailuihin, ja suunnattiin Petjan kanssa sisälle kokkailemaan lounasta. Pikkuherrahan sitten oikein tyylikkäästi juoksi väliovea päin juuri kun olin sitä avaamassa, ja tuloksena huutoitkua ja jumalaton mustelma keskellä otsaa... Iltapäivällä ehdin jo huokaista, mutta sitten soi puhelin ja Salli ilmoitti, että rekka sanoi sopimuksen irti. No, ei muuta kuin heppa-autolla matkaan ja kaksin reissun voimin porukka kotiin. Tomi jäi hoitamaan rekka-asiaa, ja sai kuin saikin sen korjaamolleen odottamaan huoltoa. Kotiin ehdittiin juuri sopivasti Suomen MM-peliä katsomaan, ja hei, ihan oikeasti Latvialle???? Yhh. Eikä siinä vielä kaikki, Yleislaatuarvostelun tuloksetkin saatiin vihdoin ja viimein. Väinölle kolmonen. Kolmonen. Pettymys isolla P:llä. Hurja sentään vetäisi kakkosen. No, onneksi käytiin vain heittämällä kokeilemassa niin ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Huomisesta parempi?
 

26.3.14 — "Voidaanko ostaa meille sellanen kimo satuponi, jookopliis?" Vastaus paremmalta puoliskolta on ollut ei todellakaan (ja no ei mitään satuponeja!! 3,5-vuotiaalta Petja-äijältä) jo parin kuukauden ajan. Mutku mä haluun ja niin edelleen. Rationaalisesti kun ajattelen, niin en tietenkään halua ja mitä mä edes sellaisella tekisin? En oo ikinä ollut poni-ihmisiä, en sitten yhtään. Napoleon, meillä monia vuosia sitten vähän aikaa ollut esteponi, oli myös hetken mielenjohde. Sitä poninretaletta mä kyllä kovin rakastin ja myin opetusmestariksi lahjakkaalle ponipojalle vasta kyyneliä vuodatettuani. Nyt kun pihalla seisoo pääsääntöisesti yli 155-senttisiä suomenhevosia ja 3-vuotias ratsastuksenhaluinen pikkupoika, niin mä suorastaan tarvisin ponin. Mutta meille ei kuulemma enää tule kuin suomenhevosia, piste.

"Sitä paitsi mulla on jo melkein aneurysma näiden meidän omien kasvattien kanssa", Tomppa vielä mussutti. Meidän perheeseenhän liittyi jouluna ainakin toistaiseksi pienhevoskokoinen Felix ja nyt helmikuussa ainakin 160-senttiseksi kasvava Limppu. Ja luonnollisesti (ja dramaattisesti nyyhkyttäen) ostin itselleni vielä hassun oripojan Tiilikanojasta ja hain Hurjan ja Jeminan pitkäksi venyneestä kisaliisingistä kotiin. Hevosmäärä on joulun jälkeen kasvanut maagisesti siis viidellä hevosella—tein myös tarjouksen yhdestä tammasta hassulla nimellä, joten kuusi jos tää lähtee meille myös! Miksi hevosmäärä on kasvanut? Koska mä en saa ostaa kimoa satuponia! Miehet...
 

16.3.14 — Missä vaiheessa voi kutsua itseään kohtuullisen onnistuneeksi kenttäsuomenhevoskasvattajaksi? Siinä vaiheessa kun istuu yhden tähden luokan palkintojenjaossa nuorimman kasvatin kyydissä valkoinen ruusuke suitsissa ja katsoo oikealle, jossa ykkös- ja kakkossijaa pitävät myös omat kasvatit, ja sitten vasemmalle, jossa neljättä sijaa pitää yksi kotiin jäänyt kasvatti? Siinäkö vaiheessa?
 

27.1.14 — Mitä, taasko uusi ulkoasu? Kyllä. Aiempi oli niin kovin synkkä ja ankea, varmaan heijasti etelän sääoloja tuossa joulun alla. Nyt alkoi tekemään mieli jotain raikkaampaa ja pirteämpää, ja meillä on harvinaisen helposti muokattavissa oleva koodi, joten ulkoasu vaihtuu sen toteutuksen jälkeen ihan parissa hassussa minuutissa. Nyt saa taas hengittää raikasta valkeaa vihreällä höystettynä! Kärmeniemi jatkaa kyllä lievää hiljaiseloaan vielä, odotellaan Surkun varsaa syntyväksi (siellä on tamma!) ja paria vanhempaa kasvattia lähteväksi. Väinö ja Surku olisi tosin tarkoitus tupata seuraavan kuukauden KERJ-laatuarvostelutilaisuuteen. Väiskin kanssa tavoitteena olisi kirkas kulta, mutta laiskuuttani en ole jaksanut potentiaalisia pisteitä laskea, eli mennään vain katsastamaan, että miltä näyttää. Surku on saanut lomailla kilpailemisesta jo pidemmän aikaa ja pyöräytellyt varsaa varsan perään, ja pikavilkuilulla sen jälkeläiset ovatkin menestyneet ihan loistavasti eli voin hyvillä mielin odotella ainakin hopeaa. Toivottavasti. Laiskapeppu kun ei jaksa sitä matematiikkaa just nyt. Yleensä kartan uuden vuoden lupauksia—ihmeellinen sanahirviö kun ei ole yhdyssana, mutta näyttää karmealta erikseen kirjoittetuna, hyh!—mutta tallin saralta on aika selvät sävelet: tänä vuonna yritetään saada taas hevoskantaa sukupolvella eteenpäin, hankkia uutta verta linjoihin, lähettää hakemus VSRn kasvattajalistalle vihdoin ja viimein sekä hankkia Petjalle poni! Ihan ensimmäiseksi tuli mieleeni udella rakasta Napoleonia takaisin, tosin ensiponiksi se veikkonen on varsin keho. Kahtellaan, kahtellaan...
 

3.1.14 — Näin on taas vuosi vaihtunut. Tuntuu hurjalta ajatella, että Kärmeniemi pääsee viettämään seitsemänvuotispäiväänsä. Jos mun vanha lahopääni siis oikein muistaa, siitä kun ei voi ikinä mennä takuuseen. Jouluvarsakin saatiin vihdoin ja viimein&mdashtyylikkäästi nelisen päivää myöhässä&mdashmaailmaan, vielä tosin odotellaan Surkun vatsassa odottelevaa kaveria syntyväksi. Talli viettää yhä joululomaansa, eli mitään tämän suurempaa ei kannata odottaa ihan hetkeen. (Ylläpitäjän irl-hevosille on tapahtunut pari ikävää onnettomuutta näin uuden vuoden kunniaksi, joten virtuaalipuuhailu ei jaksa innostaa.)

23.11.13 — Joulukalenterit on nyt ostettu, jouluinen ulkoasu päivitetty sivuille, jouluvarsan syntymäpäivä arvioitu, reki on kaivettu esille ja parin viikon päästä kaadettava joulukuusi on valittu. Joulu saa meidän puolesta nyt tulla. Asiat on paremmin kuin hyvin, ollaan saatu pari hevostamme suomenhevosten kantakirjaan R-suunnalle ja muutenkin kahmittu sijoituksia ja palkintoja. Vielä tämän kuun ja ensi kuun ensimmäiset päivät kun jaksaa puurtaa niin me voidaankin rauhoittua joululomalle—saadaan taas Karla tänne viettämään joulupyhiä ja suunnitteilla on rentouttavia maastolenkkejä meidän kultakimpaleilla ratsain ja reellä. Tulisipa jo lunta.
 

10.10.13 — Totaalisen burnoutin myötä muutosten tuulet ovat luoneet todellisen myrskyn. Tallin sivuille on päivitetty jo pidempään säilössä ollut maailman yksinkertaisin (ja omistajattaren mielestä kaunein) ulkoasu, jonka myötä saattaa huomata myös muutokset hevoskastissamme. Tällä hetkellä perhekiireet ja aiemmin mainitun burnoutin seuraukset ovat aiheuttaneet muutoksia laumassa. Omat kasvatit Alaska, Surku, Varpunen, Arizona ja Colorado jäivät luonnollisestikin kotiin, Veera jää meille siitostammaksi kasvattajansa käyttöön, Taisto jää oloneuvokseksi ja Väinöstä en vain pysty luopumaan sitten millään. Mikäli Antero ja Jemina eivät löydä uusia koteja, kumpikin palaa myös takaisin meille. Petjakin alkaa olla pian sen ikäinen, että pääsee varmasti aloittamaan ratsastusuraansa Veeran kanssa!
 

15.7.13 — Kenttälaattareistakin ovat tulokset tulleet ja meillä kävikin niin hienosti, että Voitto ja Pääskynen palkittiin kumpikin hienosti kakkospalkinnolla!
 

10.7.13 — Kärmiksen pääpomo on nykyää myös Kenttäratsastusjaoksen laatuarvostelun pääpomo! Saatiinkin heti toiminta talkoomeiningillä pyörimään ja meiltä ilmoitettiin Voitto sekä jo eläkkeellä oleva ja näin ollen vanhoilla kotinurkilla laiduntava Pääskynen. Lisäksi Vilho ja Varpunen ovat tällä hetkellä ylläpidossa Karlalla myöskin takaisin Vallilassa—molemmat ovat myynnissä ja tällä hetkellä siis aktiivitreenissä ja -kilpailutuksessa vaikkei kumpikaan enää täällä asukaan!
 

14.5.13 — Kesäkilpailukausi avattu meidän osalta täysillä! Hevoset kahmivat sijoituksia toinen toistaan paremmin ja todella moni alkaa jo hamuilla sitä laattareihin vaadittavaa 36 kenttäsijoituksen rajaa. Voitto taitaa olla "kärjessä" 33 sijoituksella, mutta eiköhän kohta saada kourallinen muitakin mukaan kärkikahinoihin. Tämän kuun varsa-arviointeihin on ilmoitettu 2-vuotiaisiin Alaska ja Vilho, omat kasvattimme, sekä Jemina. 3-vuotiaisiin ilmoitettiin Antero. Muita meidän hevosia tai kasvatteja ei tilaisuudessa tällä kertaa olekaan. Näiden lisäksi jymyuutisia: olen alkanut alustavasti neuvotella kenttälaatiksen haltuunotosta, joten katsoo saako tämä mamma jotain muutakin tekemisistä äitiyslomalleen...
 

1.5.13 — Vapun lisäksi meillä juhlistettiin suomenhevosten laatuarvostelun sekä varsa-arvioinnin tuloksia. Mukana SLA-tilaisuudessa oli Pääskynen ja varsojen arviointitilaisuudessa Väinö, Varpunen ja Veera sekä kasvattimme Kärmeniemen Ikioma. Menestys oli hienoa! Pääskynen saavutti kakkospalkinnon pisteillä 81 jääden näin vain yhdeksän pisteen päähän ykkösestä. Kaikki omat hevosemme palkittiin varsa-arvostelussa ykköspalkinnoilla, Ikioma hienosti kakkosella. Kokonaispistemäärien osalta varsat olivat myös kärkikahinoissa—Väinö oli ikäryhmänsä toiseksi paras, Veera paras ja Varpunen neljänneksi paras! Eli nyt kärmeniemeläiset ovat päässeet loistamaan aivan upeasti. Ja täytyypä vielä mainita kolmen kärki 3-vuotiaiden käytöskokeessa: 1. Viehättävän Verihelmi 80.483%, 2. Kärmeniemen Varpunen 78.713%, 3. Kärmeniemen Ikioma 75.629%! Mitäpä siihen sitten lisäämään...
 

20.4.13 — Tervetuloa kotiin Petja Toma Kärmeniemi, toivoo onnelliset isi ja äippä!
 

7.4.13 — Ja tuosta, kaikki kevätvarsat ovat jo löytäneet itselleen ihanat kodit! Vielä olisi tarkoitus tyrkätä Hurja tarjolle jalostukseen, joskos se muutaman estepainotteisen vauvan poikisi näin laattareita ajatellen. Ja niistä puheen ollen, 15. päivä tulee olemaan melkoista häslinkiä... Varpunen, Väinö ja Veera on ilmoitettu VSR:n varsa-arviointiin, Hurja orien kantakirjatilaisuuteen ja Veera tammojen vastaavaan, sekä Pääskynen suomenhevosten laatuarvosteluun. Realistina toiveina olisi Hurjalle ehkäpä parannus saada se P-suunnalle II-palkinnolla, saada Veera R-suunnalle II-palkinnolla, Pääskyselle SLA-II sekä vauvoille ainakin kakkosplakaatit. Veeralla ainakin hyvät tsäänssit ykköseen asti, mutta katsellaan nyt ihan rauhassa ja nakerellaan kynnet nysiksi!
 

21.3.13 — Iso kasa kevätvauvoista on jo varattu ja muutamaa tilausvarsaa kyselty! Kuitenkin yksi pikkuprinsessa, jonka nimi tulee olemaan Alaska (isänä Väinö) ja yksi pikkuprinssi (emänä Surku). Meille taitaa tulla harvinaisen vilkas kevät vauvojen suhteen ♥ Hevosetkin ovat selkeästi kevät rinnassa kahmineet sijoituksia, ja meidän teräsmummo Pääskynenkin repäisi voiton KERJ Cupin helposta luokasta vaikka Karlalle kävikin vähän köpelösti...
 

12.3.13 — Allekirjoittanut pisti just innoissaan Kärmeniemen kevätkisakauden avajaisanomukset liikkeelle! Kolmet kenttäkisat, yhdet estekisat ja yhdet koulukisat tuloillaan jos hakemukset menee läpi—sen verran aikaa viime kisoista, että en mitään mene lupailemaan vielä. Ajelin tänään vähän tuonne pääkaupunkiseudulle ja kävin ihan piruuttani kokeilemassa yhtä puoliveritammaa. Oli vähän niinkuin kaverin tamma niin vähän köpöttelin vain ja silleen. Oli aika kiva.
 

1.3.13 — Sivuille vaihdettu upouusi ulkoasu, josta sen luoja tykkää aika täysillä. Ihan oikean hiihtolomaisen (lomaa koulusta = kaksi apukättä meille! Karla ja Kassukin ovat rantautuneet taas Haminaan) kuumeen lisäksi poden myös törkeää puoliverikuumetta—Tomin mielestä nuo kaksi ovat liitoksissa toisiinsa... Joku ihanan osaava puskapöövöö olisi aika ihana kyllä. Sellainen iso rautias mustilla jouhilla. Mieluiten tamma, isolla T:llä. Mutta ei mikään kakkapää. Niin ja masu alkaa olla jo tuskaisa! Ratsastus on rajoittunut lähinnä köpöttelymaastoihin varmimmilla hepotiteilla ja kärryttelyyn. Saisi muuttaa masuasukki jo tälle puolen massua...
 

2.2.13 — Pääskyselle tuli marraskuun KERJ-laatuarvostelutilaisuudesta muuten KERJ-III. Täytyypi käydä korottamassa heti kun tsäänssi tulee! Lisäksi meille löytyi se ihan täydellinen suokkimies, Joogin Elämännälkä. Aivan käsittämättömän komea läsipää, joka saikin heti lempinimen Väinö, koska kuka ei haluaisi tallissa seisovan Väinö-nimistä suomenhevosta, duh.
 

19.1.13 — Uusi vuosi, jee! Kärmeniemi täyttää tänä vuonna kuusi vuotta, kenttäsuomenhevoskasvatus kaksi vaiko kolme vuotta, tässä menee itsekin ihan sekaisin jo... Meikä lappaa jäätelöä kotona takkatulen ääressä The Vampire Diariesia tuijotellen, Tomi meni -26 pakkaseen Karlan ja Kassun kanssa ratsastamaan heppoja :))) Tässä samalla saatoin laittaa joululahjatabletin kautta ostoilmoituksen suokkipoikavauvasta... Pääskynen alkaa olla jo kovin vanha, ja kohta nuoremmat tammat pääsevät ohi aktiivisimman kilpailukauden—jo on aikakin hankkia uusi, piekkarimitat ylittävä suomimies tänne.

20.12.12 — Hyvää joulua kaikille jo etukäteen! Kassu ja Karla haettiin tänään bussiassalta tänne ja lapsukaiset ovat asettautuneet jo kodiksi. Aamupäivällä kävivät ratsastamassa kaikki kopukat ja meikä oli täällä sitten iltapäivällä vastassa lihapullat ja perunamuussit pöydässä odottamassa. Lapset söivät kuin hevoset. Tää on ihan hyvää äititreeniä, kaksi teini-ikäistä muutaman viikon ajan kasvatettavana. Kassu ja Karla on meillä joulun yli, sillä Karlan porukat lähtivät jouluksi Thaikkuihin ja Kassun perhe asustelee edelleenkin Venäjällä. Lisäksi meille tulee sukua jouluaattona syömään, mä oon lupautunut laittamaan kaikki ruoat! Tosin Tomin porukat tulevat jo aatonaattona tänne, anoppi jeesailee mua tässä kokkihommassa ja Tomi faijansa kanssa lupasi pistää jonkun ikivanhan jättireen, jonka se osti loppukesänä jostai markkinoilta, ajokuntoon. Kuulemma päästään jouluna ajelulle!
 

6.12.12 — Ahhhh, ihanaa rauhallista itsenäisyyspäivää! Meillä piti kaikki paitsi Surku tänään vapaapäivän—tamman kanssa käytiin rennolla ajolenkillä perheen kesken. Koirat saivat juoksennella vapaana rinnalla kun itse istuttiin kärryissä vällyjen välissä höpötellen niitä näitä. Tomi kirjoitti jopa blogiinkin pahoittelut hiljaisuudesta...
 

29.10.12 — Onpas ollut hiljaista taas viime aikoina... Onneksi multa löytyy hyvät syyt tähän: käytiin extemporelomalla Venäjän puolella sukuloimassa! Meiltä kummaltakin löytyy perhettä idästä, joten soitettiin Karla ja Kassu talonvahdeiksi syyslomaviikoksi ja lähdettiin itse ajelemaan pitkin naapurimaatamme. Nyt ollaan taas takaisin kuosissa ja kopuillakin on talvipopot jalassa eli treeniä ei estä mikään! Todennäköisesti mulla ei ole enää mitään asiaa yhdenkään hevosen selkään tammikuun jälkeen, joten on vähän kiirettä pitänyt kun pitää kilpailija äkkiä etsiä, Tomi ei kuulemma tahdo kaikilla kisata yksinään!
 

19.9.12 — Loppukuusta on kenttäkilpailut!! Jos vaikka pitkästä aikaa pääsisi kilpailujen makuun—vuonna 2011 järjestettiin yhteensä 64 kilpailut, pääasiassa kenttää, ja tänä vuonna remonttitaukoilun johdosta on alla vain kuudet kilpailut. Tästä pääset tutustumaan kutsuun! Ja ps, missä on menty väärään suuntaan kun riemunkiljahduksia aiheuttaa Tomin myöntyminen uuden koulusatulan ostoon eikä materialismiterveiset ystäväpiiriltä?
 

16.9.12 — Hui, tänään upouusi Kärmis avattiin yleisölle! Avajaiskisatkin on jo suunniteltu, enää odotamme liiton siunausta skaboille. Veera ja Taisto ovat hyvin sopeutuneet laumaan, ja pihattoponeiksi päätettiin meidän taikakuulaiset pojat—"veljekset" kun ovat lyhyessä ajassa alkaneet käyttäytyä kuin paita ja peppu kokoerosta huolimatta. Yksi tallipaikka on tyhjänä siis, mutta siihen ei varmaan edes täytettä oteta—ellei Tomi suostu sen kivan peeveen hankintaan!
 

7.9.12 — Nyt ollaan virallisesti muutettu uuteen kotiin! Vielä on vähän orpo olo kun huonekaluja ei ole nimeksikään, mutta eiköhän huominen IKEA-reissu korjaa asiaa johonkin suuntaan. Tänään käytiin pystyttämässä maastoesteet paikoilleen, ollaankin saatu kunnon luonnonlammikko vesiesteeksi. Pohja tietenkin tarkistettiin, onhan tuo meidän pikkuponia melkeinpä polveen asti, mutta kuulemma muuten kelpaa vesiesteeksi jopa kisoihin, joten eiköhän pikkuhiljaa aleta suunnittelemaan avajaiskilpailuja ja kutsuta samalla kenttäratsastuspiireistä saatuja tovereista tupaantulijaisiin... Omat juomat mukaan ;)
 

23.8.12 — Taikakuun Taisto on asettunut kodiksi Kärmeniemeen. Kyseessä on Killen tyttärenpoika, joten melkoinen aarre! Vielä on auki se, mihin karsinaan Taisto saadaan taisteltua, alkaa nimittäin olla melko kortilla karsinapaikat ellei fiksata jompaa kumpaa väliaikaispihatosta talvenkestäväksi. Mutta olen niin hyperinnoissani Taistosta! Se on Rassen poika, eli siitä on pakko tulla ihan huippu, kun ottaa huomioon vielä emän suvun... Vaikkei voikkoa pojasta tullutkaan niin kyllä se vähän muistuttaa Rassea, varsinkin ratsastettavuudeltaan, on meinaan aika mussukka!
 

20.8.12 — Viehättävän Verihelmi saapui tänään kotosalle! Tai no, Haminaan kun ei me siellä vielä asuta. Eihän tallikaan ole ihan vielä valmis, mutta noissa väliaikaispihatoissa hepat elelee ihan nätisti. Verihelmi eli Veera tuli heti oikein loistavasti toimeen meidän tyttöjen kanssa, etenkin Varpunen oli ihan hurjan kaveria heti. Hyvä vaan, ei tarvitse turhia jakoja enää tehdä! Toki nuo pojjaatkin Veeraa kiinnostivat vähäsen vaikka poikia kiinnostikin enemmän viimeisten ruohonjuurien mutustaminen. Voin vain kuvitella, kuinka muhkeat nuo laitsat ovat sydänkesällä!


Tämä on virtuaalitalli/virtuaalihevonen. Otsikkokuvien c_osett & David Humpohl.
Kärmeniemi 2007-2017.