Pieni tuhkimotarina

Kärmeniemi alkaa sieltä, missä hevosia ei kuuluisi pitää: Suomen ja Venäjän rajamailta, läpeensä laholta sukutilalta, joka on saanut purkutuomion ajat sitten. Siellä viisivuotias tyttö istuu vaarin kanssa asuinkelpoiset vuotensa nähneen rintamamiestalon portailla ja katselee mutaisessa tarhassa isää karkuun rämpiviä ravurinrääpäleitä. Suomenhevosia, koska ne on meidän arvokkaimpia aarteita, vaari murahtaa. Rööki sen suun pielessä varisee tuhkaa likaisille farmareille, ja sen silmistä tulee taas poissaolevat: se oli taistellut suomenhevonen rintamatoverinaan niin talvi- kuin jatkosodassakin. Viisivuotiaalle tytölle se jäi mieleen.

Lopulta ei ollut enää kuin me, isä ja tytär, sekä asumiskelvoton talonrötäle ja jokin tallinkaltainen. Hevoset seisoivat lankavirityksissään lähinnä säälistä omistajaansa kohtaan, eikä niistä mikään ollut juossut rahaa vuosiin. Mun suonissa virtasi puhdas kaipuu pois, ja lähdin niin kauas kuin mahdollista—mä en enää ikinä tulisi astumaan jalallanikaan tälle läpimädälle sukutilalle. Huoleton on hevoseton, ja niin mä olinkin. Toisin kuin faija, joka rahanahneudessaan yritti tehdä Kärmeniemestä ratsastuskoulun 1053 asukkaan pikkukylässä. Mutta se ei ollut mun ongelma.

Aina siihen asti, kunnes faija otti ja antoi periksi keuhkosyövälle. Se jätti mulle uusimman aivoituksensa: neljä kenttähevosta.

Neljä kenttähevosta ja—nyt kymmenen vuotta myöhemmin voin sanoa—paljon, paljon enemmän. Kärmeniemi on vuosien varrella muuttunut loputtomasta murheenkryynistä, jota talliksikin joku saattoi joskus harvoin vahingossa kutsua, käsinkosketeltavaksi unelmaksi. Vastentahtoisesti tallipojasta tuli avomies ja talliyrityksen toinen puolikas, ja pihalla laiduntavia kultakimpaleita ei voi enää laskea edes kahdella kädellä. Myös faijan äkillisen innostuksen kenttäratsastukseen saattoi ymmärtää: jos lajille antoi pikkusormenkin, se vei mukanaan.

On vaikea uskoa, että joskus en tahtonut tätä: katsella kotitalon ikkunasta omalla takapihalla laiduntavia varsoja ja hymyillä kun avopuoliso mietiskelee hiljaiseen ääneen sohvalla nimiä omille kasvateilla ja leikkii samalla lentokonetta kera pikkupojan, jonka ansioista Kärmeniemi ei tarkoita enää läpimätää tallia, vaan perhettä.