Jos Roosa olisi ihminen, olisi se hieno seurapiirirouva, jota kuljetettaisiin limusiinillä korkokengissään kynsisalongista kampaajalle ja takaisin, kunnes olisi tärkeän cocktail-tilaisuuden aika. Sen jälkeen se menisi silmälaput kasvoillaan nukkumaan kolme metriä leveään sänkyynsä neljän peiton ja neljäntoista tyynyn keskelle. Heräten joka aamu täydellisen meikattuna ja onnellisena, valmiina nauttimaan vastapuristettua tuoremehua. Mutta Roosa on poni. Todella väärinymmärretty poni, jonka omanarvontuntoista hienostelua ja kiukuttelua ei jaksa kukaan. Valjastaessa Roosa muistuttaa hampaita näyttämällä, jos jokin remmi on liian kireällä tai harja jää ikävästi niskahihnan alle. Kuolaimet pitäisi oikeastaan kesäisinkin lämmittää, jotta arvon Poni suostuu ottamaan ne suuhunsa. Ei se ketään vielä ole purrut, mutta siinä on ollut tuuria mukana ettei kenenkään sormet ole sattuneet olemaan liian liki. Ajaessa täytyy toki väistellä kaikki vesilätäköt, mutta muuten Roosa on yllättävän mukava ajettava; rauhallinen, mutta aika vaativa. Avut on oltava just eikä melkein, tai muuten Roosa kyllä protestoi kevyesti takajalkaa nostamalla.. Tarkkuusajossa Roosa on parhaimmillaan, koska kuka nyt kamaliin oranssein tötsiin haluaisi koskea. Hyi että. Jos nyt mietit, miksi kukaan katselee tälläistä ponia, niin katso huviksesi sitä itse. Se on niin pirun kaunis!