Melina (VRL-11408) - Aidan Radish VH14-035-0065 (100cm) Harjaan ponia hiljalleen, pian kuulen takana askeleet. Tuijotan tallin pimeyteen, huhuilen turhaan tyhjyyteen. Kas eteeni loikkaakin kissa musta, nyt tunnen suurta helpotusta. Taisi Halloweenin yö tehdä tepposet, on mielessäni vain karkit ja kepposet. --------------------------------------------------------------------------------------------------- wishmaster (VRL-02889) - Wister Temptress VH14-044-0222 (160cm) Aamutallin parissa tunnelma oli varsin keveä tallintyöntekijäni, Iitun, kanssa. Höpöttelimme niitä näitä, keskustelun päätyessä minun hehkutukseeni uudesta The Walking Deadin tuotantokaudesta. Naureskelin, kuinka en voinut sarjaa katsella yksinäni, vaan mieheni piti aina olla pitämässä kainalossa ohjelman ajan. Iitu erehtyi leikittelemään ajatuksella, jos zombit valtaisivat maailman - minun oli aivan pakko kiljahtaa hänet hiljaiseksi, kauhun sekaiset kylmät väreet saivat minut ravistamaan vartaloani voimakkaasti. Puistatuksen aikana mieleeni tuli kuitenkin, että tänäänhän on Halloween ja maastolenkillä saattaisi tulla vaikka minkälaista otusta ja hirviötä vastaan. Tästä ajatuksesta pääsinkin seuraavaan ideaan, jonka laukaisin ääneen ennen kuin ehdin sitä edes ajatella: "Säikäytetään tänään Gerard!" (Gerard on tallimme kengittäjä, joka asuu vain muutaman kilometrin päässä meistä.) Iitu päästi pienen rottamaisen kiljahduksen huuliensa välistä ja viimeisen lantakärryllisen kipattuaan kiiruhdimme yhdessä taukohuoneeseen suunnitelemaan missiotamme. Pimeän laskeuduttua olimme Iitun kanssa jo hyvässä vauhdissa suunnitelmamme kanssa; Iitu pukeutuisi päättömäksi ratsastajaksi, ratsunaan valkoinen Lascor-ori. Minä puolestani vetäisisin valkoisen lakanan ylleni ja istuisin lyhty kädessäni mustan Wister Temptressin, eli Essin, selässä. Maustoimme asuja vielä punaisella vesiliukoisella maalilla Lascorin valkoiseen karvaan haavoja, sekä irrotimme tallin vintiltä löytyneeltä ikivanhalta nukelta pään, johon siveltiin myös maalia. Pää laitettiin roikkumaan Essin kaulalle. Olin varsin tyytyväinen asuihimme ja molemmat olimme varmoja, että säikäyttäisimme Gerardin varsin hyvin! Matkaan päästyämme suumme kävivät jatkuvasti, kunnes tallille johtavan tien varsille ripotellut ulkovalot häipyivät taaksemme ja ainoa valo vanhan metsän keskellä oli enää lyhtyni. Edes kuu ei antanut valoaan paksun pilvipeitteen lävitse. Lähestyimme koko ajan Gerardin taloa, kunnes pääsimme hänen omalle pihatielleen, joka oli noin viisisataa metriä pitkä. Hänenkin pihatiensä reunukset olivat yleensä valaistu hyvin, mutta tänään valot olivat pimeänä. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, sillä Gerard piti valoisasta, enkä koskaan ollut kuullut hänen jättävän ulkovaloja pimeäksi. Iitun heleä ääni oli myös lakannut hyvä tovi sitten, kuljimme täydessä hiljaisuudessa, kunnes yhtäkkiä takaamme kuului äärimmäisen nopeat askeleet, jotka ylittivät kulkemamme hiekkaisen pihatien. Käännähdin lähes 180 astetta satulassa nostaen samalla lyhtyäni korkeammalle. Mitään ei näkynyt, edes jälkiä ei jäänyt pehmoiseen hiekkaan. Vaihdoimme Iitun kanssa pelonsekaiset katseet, mutta jatkoimme matkaa. Gerardin pihaan saakka päästyämme hämmästyin entistä enemmän; koko talo oli pimeänä, eikä edes yksikään ulkosoihtu palanut. Iitu ehdotti palaamista takaisin tallille, mutta minä halusin varmistaa kaiken olevan kunnossa. Tämä ei ollut laisinkaan keski-ikäisen miehen tapaista ja hän oli tunnetusti tarkka rutiineistaan. Jätimme hevoset riimuista kiinni Gerardin autotallin kupeessa olevaan harjauspuomiin. Kuulostelimme hetken ympärillemme; edes miehen kaksi työhevosta eivät pitäneet minkäänlaista ääntä. Hiippailimme varovasti kohti päätaloa, astuen narisevan kuistin portaan kautta vanhan puutalon ovelle. Koputin ovelle hieman ujosti, mutta vastausta ei kuulunut. Iitu koputti perässä, tällä kertaa hieman kuuluvammin. Odottelimme hipihiljaa hyvän tovin, taisimme molemmat lakata välillä hengittämästäkin. Äkisti keskeltä hiljaisuutta alkoi kuulua omituista murinaa ja korinaa, sekä laahaavia askelia. Äänet voimistuivat pikkuhiljaa ja Iitun kanssa loikkasimme ympäri valtavalla vauhdilla. Lyhtyni ei valaissut kovin pitkälle, mutta äänten lähstyessä edelleen, valoon ilmestyi Verta vuotavia, harmaita, ihmismäisiä olentoja. Iitun kanssa aloitimme kiljumisen yhtäaikaa ja hevosetkin saivat hepulin autotallin kupeessa; kuului vain voimakas rysähdys ja sen jälkeen loittonevat kavionäänet. Pyrimme Iitun kanssa pikaisesti sisään ja Gerardin ovi olikin auki. Lyhtyni lensi pitkässä kaaressa kuistille ja hajosi - ympärillämme oli vain täysi pimeys ja nuo vieraat olennot. Kaaduttuamme yhtäaikaa Iitun kanssa eteiseen, ryntäsimme samantien työntämään oven kiinni ja lukkoon. Oliot törmäilivät ovea vasten, raapivat sitä ja pitivät aivan kamalaa meteliä. Itkin ja rukoilin ääneen ihmepelastumista. Seuraavassa hetkessä Eteiseen syttyi valo; Gerard seisoi valokatkaisijan luona ja räjähti maailman räkäisimpään ja äänekkäimpään nauruun. "Teitä se on sitten helppo höynäyttää!" mies sai ähkittyä naurunsa välistä. Sokista selvittyäni (ja mätkäistyäni Gerardia monen monta kertaa leikkisästi nyrkillä olkapäähän ja rintakehään), istuimme viimein kengittäjän tuvan pöydän ääressä lämmintä teetä hörppien. Mieheni oli soittanut, että Essi ja Lascor olivat laukanneet suorinta tietä takaisin kotiin ja olivat kunnossa. Gerard puolestaan paljasti kuulleensa minun ja Iitun aamutallin lomassa tapahtuneen keskustelun, päättäen pilailla nuorempiensa kustannuksella. Tee kupposen päätteeksi totesin vielä Gerardille, että hän on kyllä varsinainen teräsmies, jonka ammattitaito on tallimme tiimissä tärkeää. Ovelta vielä vannotin, että jos hän koskaan tekisi jotain vastaavaa, listisin hänet paljain käsin! --------------------------------------------------------------------------------------------------- Cee (VRL-01288) - Nagini Woods VH12-011-0343 (140cm) "Olipa kerran tuima ja temperamenttinen Cecilia, joka oli esteratsastajaksi päättänyt ryhtyä. Ratsuksi löytyi hieno ja huikea, tummanpuhuva puoliveritamma Gina. Ginallakin oli temperamenttia ja voimaa, sekä taitoa loikkia - niinpä ratsukon piti tähden lailla huippuina tuikkia. Itsevarmuus, luotto ja aiempi menestys ajoivat parin kilpaan kovimpaan, esteratsastuksen taistoon vaikeimpaan. Tuli Cup ja luotto säilyi, ainakin iltaan edeltävään. Sitten tuli ratsastajalta itku: estetaistojen päivä olisi halloween ja teema nähtäisiin radalla. Ajatus oli hassu ja hauska, paitsi että Gina oli hirmuisen säikky. Eikä edes säikky vaan säikyistä säikyin - ja sehän teki ratsastajastakin melkoisen säikyn. Vainoharhan kierre oli taattu: jo kilpapaikalle saapuessa ratsastaja oli mutaiseen maahan saatu. Cecilia näki karmivat koristeet; kurpitsan, aaveen ja zombin - ja pelästyi heti Ginan pelästyvän. Tamma ei ollut moksiskaan, mutta ratsuaan taluttanut neito liukastui ja siitäkös Ginakin vilkastui. Alkoi hyppy ja pomppu ilman esterataa ja piankos laukattiin tuhatta ja sataa. Tällä kertaa ei edes otettu osaa kilpaan, sillä Cecilia ei saanut ratsuaan kiinni kompuroinniltaan. Loppu hyvin kaikki hyvin: ratsastaja sai järjestäjiltä kiitosta, kun yleisö tumman tamman ohjelmanumeroon rakastui. Pimeässä laukannut tamma toi tunnelmaa karmivaa, ja kilpojen taustalla soi aavemaista hirnuntaa." --------------------------------------------------------------------------------------------------- Salma (VRL-13360) - Bonnie KN (110cm) Puiden paljaat, kaarnaiset oksat olivat rumia ja roikkuivat kankean märkinä pääni yläpuolella. Ne näyttivät tummalta verkolta, joka oli tiputettu taivaankannesta heijaamaan pahaenteisesti, valmiina humahtamaan ylleni. Ilma oli kylmää ja kirpeää kuin myrkky. Bonnie allani oli kireä kuin kaarimiekka. Sen niska oli korkea kieleke, jonka alapuolella pehmeät tummat sieraimet puhalsivat hermostuneita lyhyitä usvahahtuvia. Poni kulki lyhyessä ravissa eteenpäin ja tuntui hakeutuvan vierellämme keinahtelevan ison Frankin kylkeen. Hevonen näytti pimeässä luonnottoman valkealta, ihan kuin veri olisi imetty pois sen nahan alta. Sen selässä istui Loviisa suoraryhtisenä ja mietteliäänä. "Tiedätkö sä mikä tuolla Pyöstinvuorella asuu?" Loviisa kysyi nyökäten päällään kohti rosoista, kosteana kiiltävää kallionseinämää, joka varjosti jo ennestään pimeän polun. "Mitä? Ei kai siellä mikään asu..." minä hengähdin ja loin katseen Loviisaan. Hänen silmänsä paloivat villisti ja vakavien kasvojen ilmettä oli vaikea lukea. Loviisa alkoi kertoa. Pyöstinvuorella nousi pieni tönö, jonka seinät kirkuivat kaatumaisillaan ja katto oli lahonnut monesta kohtaa. Korvasta korvaan kuiskattujen tietojen mukaan torppa oli ollut tyhjillään jo viitisenkymmentä vuotta. Ne, jotka asuivat kallion lähettyvillä, puistelivat kuitenkin hiljakseen päätään nämä puheet kuullessaan. Ei siellä tyhjää ollut. Kavioiden ääniä kuulivat kaikki. Maahan ruopaissut syvät, hätäiset jäljet kielivät siitä, että jonkinlaista liikettä kalliolla oli. Mutta sitä, miksi kavioiden jäljet täyttyivät syvällä, loiskuvalla, tummalla verellä, sitä kukaan ei osannut selittää. Aamulla veri oli poissa ja siitä muistutti ainoastaan rautainen tuoksu ja hieno kuparinvärinen pölykerros, joka hajosi ilmaan kuin murennettu liitu, jos tuuli tarttui siihen. Kerran pari nuorta ratsastajaa oli halunnut lähteä tutkimaan, mistä veriset kavionjäljet tulivat. He olivat pakanneet mukaan eväät, satuloineet tallin lammashermoisimmat ponit ja vilkuttaneet iloisesti tallipihalla matkan alkajaisiksi. Pyöstinvuorella he olivat levittäneet kirkkaanväriset makuupussit homeesta haisevan lattian kuiville kohdille ja vieneet hevoset pieneen hakaan torpan taakse. Ikkunasta he saattoivat seurata hevosten hidasta laiduntamista. Alkuyöstä toinen ratsastajista oli herännyt siihen, että ikkunan lasi helisi kummallisesti. Noustessaan ylös hän näki, kuinka toinen hevosista painoi mustan turpansa ikkunaa vasten. Punasisuksiset sieraimet sotkivat lasin huurulla ja limalla. Hevosen korvat olivat luimussa aivan harjaa myöten ja silmät pyörivät levällään niin, että valkea reunus vilkkui. Hevonen iski lasia turvallaan kuin olisi yrittänyt hajottaa sen ja päästä mökkiin. Toinen ratsastaja nukkui edelleen suloista untaan makuupussissaan. Hereillä olevaan iski suojelun tarve: hänen pitäisi tarkistaa hevosten kunto. Hän kompasteli ulos mökistä ja ehti ottaa muutaman askeleen hakaa kohti, kun molemmat hevoset nelistivät häntä kohti häntä lyhtynä liehuen ja katkonaisesti huohottaen. Niiden perässä laukkasi kymmenen, kaksitoista hallakkoa oria, joiden jalat olivat sysipunaiset ja turvat kuin pikeen kastettu. Hevoset hirnuivat kiljuen ja tuuli repi ratsastajan korvissa. Seuraavana aamuna tallilla huolestuttiin, kun ratsukoita ei kuulunut takaisin. Pieni ryhmä lähetettiin Pyöstinvuorelle etsintöihin, mutta vaikka he kiipesivät kalliolle asti, mitään ei näkynyt. Tönön piha oli tyhjä, aitauksen portti siististi suljettu ja kaksi makuupussia nostettu roikkumaan talon takaseinälle auringonvaloon. Palatessaan takaisin tallia kohti eräs ratsastajista kuitenkin huomasi shetlanninponinsa selästä oudot, ennennäkemättömät jäljet, jotka oli isketty kallion tylyyn seinämään. Lähemmäs ratsastaessaan he huomasivat, että ne olivat kädenjälkiä. "... ja molemmista jäljistä valui paksut norot verta", Loviisa lopetti tarinansa. Minä pidätin hermostuneena pyrähtelevän Bonnien pysähdyksiin. "Eihän tuo oo totta?" kysyin. Loviisa näytti salaperäiseltä. "Katso tuonne, Salma", hän sanoi lyhyesti ja osoitti olkani ylitse. Käännyin katsomaan. Kallion seinässä, okaisen ja takkuisen ryteikön yläpuolella, oli kaksi syvää painaumaa. Huurre oli suudellut ohuen kerroksensa niiden päälle, mutta silti minä näin sen. Painaumien pohjalla oli ohut kuparinvärinen kerros hienonhienoa pölyä, joka levisi tuulen mukana ja varisi hiljalleen oksistolle kuin punainen lumisade. --------------------------------------------------------------------------------------------------- Melina (VRL-11408) - Fame's Cherokee VH14-029-0490 (120cm) Yllemme lankeaa kelmeä valo, ja metsästä ilmestyy autiotalo. Valkea ratsuni korskahtaa, ja äkkiä jossain rasahtaa. Ilmaan kajahtaa hyytävä nauru, ja mustan yön täyttää kauhu. Sinä yönä vannon nähneeni kummia; näin varjoissa tanssivan hahmoja tummia. --------------------------------------------------------------------------------------------------- Sylvester (VRL-00483) - Tropical Teatime Solo VH12-031-0165 (160cm) Ilta hiljaa huokaa, kun yö valtansa ottaa on tie täynnä elämää, kun sade hiljaa hiekkaa rummuttaa PÄRKIS kuuluu sieltä, läpi mustan hiljaisuuden, kun maanjärinä tietä tärisyttää. Ei koteja ehdi pois liikuttaa, kun ratsastaja päätön yli ratsastaa. RIKS ja RAKS sanoo kodit pienet, kun eläin suuri, vuoren suuruinen ylitseen askeltaa. Tuo ratsu niin musta ja tunteeton pyyhältää. Ei kuulu vaikerrus itkuisen asukkaan, kun muistoksi suruinen kotiloiden hautuumaa vain taakseen jää. --------------------------------------------------------------------------------------------------- Miltsu (VRL-05564) - Kiikarikatse VH13-018-1212 (70cm) Oli jo pilkkopimeää, kun seisoin ystävieni kanssa jonossa kotitallimme pihalla. Ratsastaja nousi selkääni ja käski liikkeelle. Lähdimme maastoon, jee! Innostukseni katosi kuitenkin nopeasti, kun edessä häämötti tuttu metsäpolku, jota kuitenkin reunustivat epäilyttävät oranssit pallot joiden sisältä tuli valoa. "Eikä Miltsu, sä olet nähnyt vaivaa!" toverieni selissä istuvat tallityöntekijät huutelivat omalle ratsastajalleni. Minä en pitänyt oransseista möhkäleistä yhtään ja päätin kieltäytyä kulkemasta niiden välistä. Miltsun patistaessa minua kuitenkin eteenpäin, oli pakko liikkua. Olin aivan varma että maassa olevat hökötykset kävisivät pian kimppuuni, mutta niin ei onneksi käynytkään. Kun kurpitsoiksi kutsuttujen pallojen ohitse oli kuljettu, reittiä valaisivat enää ratsastajien otsalamput. Vaikken normaalisti pelännyt maastossa, pimeässä jokainen rasahdus kuulosti epäilyttävältä ja säpsyin yhtä sun toista asiaa. Ratsastajieni rauhoitellessa minua ja edellä menevien kaverien ottaessa rennommin, uskalsin itsekin rentoutua. Taas matkan varrella oli hirvityksiä! Nyt puihin oli sidottu lepattamaan valkoisia riepuja, joille oli piirretty epämääräiset naamat. Taas minua vaadittiin pysymään käynnissä, mutta kun haamujen ohi oltiin päästy, annettiin meille lupa laukata. Ja siinä vaiheessahan minä lähdin! Päälläni olevan ratsastusloimen lepattaessa aloin taas kuvitella mörköjä taakseni ja vauhtiahan riitti. Melkein törmäsin edellä menevän kaverin takapuoleen, kun laukasta siirryttiinkin raviin. Onneksi uusia hirvityksiä ei enää näkynyt, eikä lenkkiäkään ollut paljon jäljellä. Lopulta pääsin taas takaisin kotitallille, turvaan. --------------------------------------------------------------------------------------------------- Alexiina C. (VRL-02207) - Phoenix W Venice VH13-012-0221 (130cm) Kuuletko sinäkin sen? - Niin minkä? No tuon rahisevan hengityksen? - Enkä...? Hyst, ole hiljaa. - Kuvittelet omiasi. Tekee aika iljaa... - Oho. Katso sun poniasi. Häh? Ai Phoebe? *Piip, piip, piip.* - Mun puhelin, hetki. Phoebesta, mitä siitä? - Alexiina, eiköhän tää maastoretki... ...Jo riitä? - Sun hevosesi näyttää ainakin siltä. No, eihän täällä sarvilta mitään näekään. - *Näpy, näpy* ...Ai miltä? ...Ja siiviltä... - ... Tiedätkö mitä, oikeassa olitkin. - ... Phoebea taitaa vaivata jokin.