Tuhkimotarina vastuuta vihaavasta tallinomistajasta ja sen muutamasta kenttäsuomenhevosesta.
Sain tosi nuorena perinnöksi faijalta Kärmeniemen. Kärmeniemen, joka oli toiminut mun lapsuusaikoihin ravitallina ja sittemmin ratsastuskouluna kun mä olin jo lähtenyt. Mulla ei ole mitään hajua, miksi faija oli edes yrittänyt pyörittää ratsastuskoulua näin säälittävän pienessä kylässä kuin Vallila. Onneksi se sai loistoajatuksen kääntää ratsastuskoulubisneksen kilpatalliksi. Ainoa miinus oli se, että faija meni ja kuoli aika pian sen jälkeen, jolloin talli jäi mulle. Siellä on neljä hevosta, Karla on treennanu niillä, sä et voi heittää tätä menee. Sä tuut tienaan näillä vielä enemmän kun niillä sun säälittävillä tarjoilijanhommilla. Just. Siinä oli faijan "hyvä syy" saada mut muuttamaan pois Briteistä johonkin pikkukylään Venäjän rajalle.
No, isin tyttönä mä hyppäsin siihen mukaan. Kille, Topi, Pikku ja Aava oli seisonu tarhoissa kun olin ajanut pihaan suoraan faijan hautajaisista. Pihassa oli lojunut tyhjä traileri ja tallista kuulunut epämääräistä kolinaa ja aivastelua. Kun olin pikkumustassa ja korkokengissä taiteillut tieni talliin, tuntui, kuin olisin tuijottanut omaa peilikuvaani 17-vuotiaana. Tyttö oli harjaillut rautiasta tammaa käytävällä ja tuijottanut sitten mua, kunnes sai tiuskaistua jotain yksityistallista ja mun eksymisestä venäjäksi ivallisen naurahduksen kera. Mä olin sitten seisonut siinä tallinovella juhlakuteet päällä ja kohottanut kulmaani, kunnes sain vilautettua omistajanpapereita. Nykyäänhän me ollaan Karlan kanssa kuin paita ja perse.
Kyllä tätä jollain oudolla tavalla on oppinut rakastamaan. Talli pyörii lähinnä Karlan, Kassun ja Tomin avulla, mä välttelen oikeeta duunia niin paljon kuin pystyn. Tallialueella ei ole taloa, joten muutin kerrostaloon Vallilan "keskustaan". Ei tää paikka viehätä mua vieläkään, joten mä yritän pysyä mahdollisimman paljon poissa: teen töitä hotellin respassa Venäjän puolella, ja muun vapaa-ajan vietän niiden vähäisten ystävien kanssa tai Kärmeniemen rauhassa tuuppaamassa koulua verenmaku suussa. Tai oikeastaan mut löytää täältä joka päivä, aina kun en ole töissä. Ei, onni ei ole hevonen, sitä ei voi valjastaa, mutta aina voi suitsia oman kenttäpelin, antaa tuulen tuivertaa ratsun harjassa ja omissa hiuksissa harjulla laukatessa, ja tuntea omistavansa pienen palan onnea.
Julia & suomenhevoset
VRL-00816, Eliittiratsastajat - karmis(at)raitatossu.net
-
äänestä VRLon tallilistalla!
